Mattoja ja seurakuntatyötä

En malttanut olla sittenkin tekemättä pieniä muutoksia kolmanteen mattoon, värikartta on kuitenkin sama kuin toisessa. Kuvan saatte kuitenkin vasta myöhemmin, sillä paukuttelu on vasta niin alussa. Joka tapauksessa jälleen kerran kursittu vatsani alkaa taas kestää paukuttelua.

Yhtä matalaliitoa tämä töihin paluu on ollut. Rutiinit vasta hakevat muotoaan. Tai voisiko olla, ettei niitä seurakuntatyössä koskaan kunnolla saavutetakaan?

Matalaliito ei tässä kuitenkaan tarkoita, että homma olisi tuntunut epämiellyttävältä. PÄINVASTOIN! Jos mattoni ovat kirjavia, on seurakuntatyö sitä kaksinverroin. Osa työmuodoista antaa erittäin positiivista palautetta ja osan kohdalla miettii niiden toimivuutta/toimimattomuutta. Mutta ehkä paras anti on ollut kaikki ne ihmiset, joiden pariin on päässyt sukeltamaan.

Itsessäni olen havainnut herkistymistä. Kyyneleet ovat herkemmässä. Varsin usein rukouksin viikkoa valmistellessani tulee tirautettua joku kyynel Raamattunsa äärellä - asia joka olisi ennen häirinnyt minua kovasti. En halunnut olla kova, mutten tykännyt turhasta tunteilusta. Johtuukohan tämä äitiydestä, sairastelusta vai iästä? Ja onkohan tämä positiivista vai negatiivista?

Nyt taidan lopetella tämän sekavan ajatusvirran ja toivotella teille siunattua tulevaa viikkoa! Mitäköhän se monen lomaviikko tullessaan tuo?

Syyskiireitä

Nyt on kesäomenapuu tyhjä. Yksi ainut omena jästipäisesti roikkuu puussa. En yltä siihen poimintavarren kanssa, eikä se putoa oksaa heiluttamalla. Toivottavasti joku lintu tai orava käy sen sieltä napsimassa. 12 sangollista satoa, mistä kolme sangollista meni myyränmetsästyksessä hukkaan. No, ihan meille riitti.

Nyt on siis myyrät taltutettu. Ja tosiaan, eivät olleet hiiriä vaan myyriä. Mutta nyt ei ole pariin päivään enää loukkuun jäänyt, eikä syötyjä omenoita, porkkanoita, perunoita tai punajuuria ilmaantunut.

Kaiken tämän keskellä en ole ehtinyt tänne bloggailemaan. Tänäänkin olen vielä kotitöiden lisäksi suuntaamassa työmaalle. Mutta uskokaa tai älkää, nautin suunnattomasti siitä hommasta. Tunteja vain saisi olla vuorokaudessa tuplat ja unitarve ei saisi kasvaa samassa suhteessa. 😂

Jälkihuomautus, kun myyräkuumetta jo kerittiin pelätä. Jos meiltä omenoita saatte, ne eivät ole näitä. Tilanteen paljastuttua olen kantanut pois koko laatikot, joissa oli minkäänlaisia jälkiä käymisestä eli kaikki, joita ei vielä ennen myyrien ilmaantumista oltu syöty tai säilötty. Uudet omenat kannoin suoraan sisälle, ja myyriä on ollut vain ulkovarastossa. Jätin vain sellaisen satsin, jonka turvin saatoin lähteä ottamaan selkoa, miten säilöminen onnistuu, sillä en halunnut menettää antonovka-satoa. Eli talviomenat menevät puhtaille lavoille/hyllyille puhtaisiin sankoihin/ämpäreihin, paperi pohjalla imemässä kosteutta ja päälle kanneksi teipattu kaksinkertainen reitetty muovipussi, jotta ilma vaihtuu eivätkä omenat pilaannu. Ratkaisu on osoittautunut toimivaksi. Loukut ja elektroninen karkotin pysyvät paikoillaan varmistamassa tilanteen. Eli ei tartte pelätä, että tarjoaisin myyrien kanssa jaettuja omenoita. Sen se kuitenkin varmistaa, että sitäkin enemmän haluan jakaa, kun en niitä myyrille halua antaa enkä halua niitä myyriä takaisin.

Taas viikko takana

Isi otti lapset matkaansa. Lähtivät isin kotiin käymään. Minä sain hiljaisen hetken. Normaalisti hyödyntäisin tällaisen rukouksen, Raamatun, kirjojen, papereiden ja nettitöiden äärellä. Mutta nyt leivosvarasto ammotti tyhjyyttään ja minä sain oikein luvan kanssa tilaisuuden pään tyhjentämiseen. Sunnuntaisen saarnavuoron jälkeen se tekee oikein hyvää.

Otin ja leipasin toskaomenoita tai "omenahyvää" niin kuin meillä sanotaan sekä omenapiirakkaa, ja kuivakakku on vielä uunissa. Pitäisi riittää taas joksikin aikaa.

Meillä omenapuut ovat innostuneet tänä vuonna tuottamaan runsaasti satoa. Mutta nyt minulla on sitten haaste häätää hiirulaiset, jotka mokomat löysivät omenavaraston. Onneksi vain alinta laatikkoa on molemmilla kerroilla käyty napostelemassa. Nyt pitäisi vain löytää varma hävittäjä ennen kuin antonovka on valmista. Kesäomena onneksi vetelee viimeisiään, enkä muutenkaan ollut saamassa niille enää lahjoitusosoitetta, joten niillä laatikoilla on nyt hyvä seurata tuholaisten häädön onnistumista.

Tässä päätä tyhjennellessäni olen todennut, että mielenkiintoinen ja vaiherikas viikko takana. Liian paljon on sellaista, mitä en eri syistä voi teille kertoa, joten teen asiasta hyvin lyhyestä selvän. Ihana olla töissä takaisin juuri nyt ja saa muistaa rukouksin!! Mutta sen voin kertoa, että minäkin olen nyt sitten laulanut Jippii-kuorossa. Äiti mukana saatiin pienempikin kuorolainen lavalle eilen Alajärvellä. Jännästä ja pitkästä päivästä huolimatta lapset olivat tänään heti noustessaan lähdössä äidin mukaan ehtoollisjuhlaan ja niinpä me sitten suuntasimme koko perheenä Kyyjärvelle. Ette usko, miten kivalta tuntuu ajella kokoukseen vastuunsa hoitamaan silloin, kun oma rakas on ratin takana ja itse saa  vain istua kyydissä.

Millainen päivä ja viikko teillä on ollut? Ja mitä te teette tyhjätäksenne päätä?

Takaisin vauhdissa

Palasin töihin ja tiedän sen. Niin tuntuvat tietävän lapsetkin. Toinen nukkuu tässä sylissäni kerhopäivän päätteeksi ja toinenkin halusi hyväilyä.

Oikeasti minun pitäisi tarttua omenoihin, mutta taidan oikaista jalkojani tässä tämän bloggauksen verran samalla koittaen kääntää aivojani lapsista nuoriin ja aikuisiin.

Tiedättekö tänään olen suunnattoman kiitollinen aktiivisista sydämellä toimivista seurakuntalaisista? Sanotaanko, että sydän, oikea arvojärjestys ja aito usko merkitsevät enemmän kuin viimeseen asti viilattu hiustenhalkomisteologia? Suurella sydämellä voi ylittää monta kuilua.

Mutta nyt alkaa tuo nukkuva lämpöpatteri sylissä hiostaa. Minä lähden bongaamaan tähän bloggaukseen kuvaa. Mistä sinä olet tänään kiitollinen?

Kuvan kohteet tunnistavat tietävät toisen hyvän syyn minun kiitollisuuteeni tänään. Rohkaisevat ystävät auttavat kummasti eteen päin, vaikka milloin mikäkin muistuttaa siitä, etten ole joka suhteessa se sama Mirjam, joka reippaat viisi vuotta sitten jäi äitiyslomalle. Mutta mulla on sama Jeesus ja Hänestä on hyvä puhua tänäänkin. 😊

Kotona

Palasimme sunnuntaina kotiin, mutta sitten onkin ollut yhtä vipinää, kun äiti ei ole voinut ihan kaikkea ihan normaalisti hoitaa, mutta se ei pienimmälle tunnu ihan helpolla menevän perille.

Huomenna meinaan kuitenkin hiljoksiin palata normi arkeen. Pikkuisen on pakko rajottaa, jottei joudu heti petiin, mutta näin yleisesti ajatellen.

Onko teissä ketään muuta, joka kokee huonoa omaatuntoa siitä, että äitinä sairastaa tai ei ole kunnossa? Joskus tuntuu siltä, että se on synti, vaikka järki sanookin toisin.

Koitan palata itse asiaan seuraavan kerran nopeammin ja huomisesta palaan nassukirjan kanssa aiempaan käytäntöön, vain kahtena päivänä viikossa auki. Toivottavasti sinun viikkosi on alkanut kivasti.

Syyspäivät

Makoilen tässä jo lepuuttaen jalkoja ja leikkaushaavoja, vaikka tänään saavuinkin pelipaikalle vasta ensimmäisten osioiden jo mentyä.

Missä minä sitten olen? Olen Turussa Helluntaiseurakuntien syyspäivillä. Kyse on helluntaiseurakuntien vastuunkantajien vuosittaisesta kokoontumisesta yhteisten asioiden ja työntekijänä kasvun äärellä.

Viimeksi olen ollut mukana silloin, kun nämä vielä olivat talvipäiviä. Tauko on ollut pitkä, moni asia on muuttunut ja oma kuntoni vaatii veronsa, mm. lyhennetyt osallistumispäivät ja lepotauot. Mutta on ollut ihana huomata edelleen kuuluvansa joukkoon. Jokainen esirukoilija on ollut rohkaiseva tieto.

Haavat umpeutuvat hiljakseen. Nostamista olen vältellyt kiitettävästi. Vatsa on mustelmilla ja leikkaushaavoissa on edelleen selkeät ruvet, vaikka tikit onkin ommeltu piiloon. Turvotusta tulee herkästi. Iltaa kohti lämpö nousee. Ajoittain palelen ja heikottaa, mutta olen hengissä ja mukana.

Opetuksesta olen nauttinut. Tiivistelmiä en lähde tekemään, mutta toivon, että itse kukin meistä voisi siirtää käytäntöön mahdollisimman paljon kuulemastaan.

Niin että elämä voittaa jälleen kerran. Täältä tullaan jäljellä oleva syksy ja talvi. Pienenä hupaisana yksityiskohtana kerrottakoon, että keventääkseni laukkua olen opetellut liikkumaan ilman perinteisesti käsilaukustani löytyvää Raamattua ja turvautumaan kännykkään paljon pienempänä ja kevyempänä. Se on vaatinut opettelua, mutta ehkä minusta kuoriutuu modernimpi pastori nykypäivään. 😉 Ristin sanomasta en kuitenkaan tingi.

Palaillaan! Toivottavasti sinun viikkosi on sujunut kivasti tähän saakka ja viikonloppu tarjoilee syksyysi juuri sitä, mitä tarvitset.

Aamutuimaan

Tämäkin on lähinnä tilannetiedotus. Kuva kertonee teille, että kyse on todellakin varhaisesta aamusta. Julkaisuaika ei pidä paikkansa. En vielä ole saanut selville, miten sen tässä kännykkäversiossa saan ajan tasalle.

Selvisin leikkauksesta, mutta koko leikkauspäivän oli sellainen sekava olotila, joten päivittäminen jäi. Seuraava päivä menikin kotiin paluun puitteissa. Eilinen taas puolestaan meni siinä, että kotona ajoi itsensä ajan tasalle.

En toki saa nostella mitään vielä vähään aikaan, joten pääasiassa muut joutuvat tekemään, mutta on kiva edes tietää, missä mennään. Ja kyllä se äiti kuitenkin parhaiten tietää perheen pyykkihuollon ja syksyisen säilömistilanteen, vaikka joutuukin kysymään muilta apua, kuten minä nyt. Puolukoiden kanssa joudun vieläkin pyytämään apua. Ehtisikö ja jaksaisiko joku meille yhden sangollisen valmiiksi putsattuja noukkia? Se on homma, johon en vielä pitkään aikaan selviä. Voisin siitä maksaakin.

Itse leikkaus meni kuulemani perusteella hyvin. Parasta on se, että pahimmalta vältyttiin sittenkin. Lähtökohtainen oletus oli, että joudutaan laajentamaan avanteen faskiaa, mutta itse avanteeseen ei tarvinnutkaan puuttua ollenkaan. Suoli oli kierteellä, on tehnyt sitä ennenkin ja näytti siltä, että tekee jatkossakin. Niinpä olivat nyt avanneet kierteen ja kiinnitelleet suolta sen verran, ettei sen enää pitäisi mennä. Olivat kuulemma leikkaussalissa miettineet, harrastanko kärrynpyöriä. 😂 Vastaus on, etten harrasta, mutta veikkaan, että pikku ihmisten kanssa vauhti on välillä aika kova. Toisena veikkaan, että tuo marjastaminen saa välillä kumartumaan liiaksi alas päin. Ainakin ne ovat tilanteita, joiden jälkeen välillä on ollut aika kipeä. No, nyt sen ei enää pitäisi olla ongelma. Normaalisti kiinnikkeitä pidetään pahana, mutta nyt ongelma oli muodostunut juuri niiden puuttumisesta ja paksusuolen poistosta seuranneesta tyhjästä tilasta. Ei ikinä kohdallaan. 😂 No, jospa nyt sitten neljännen suolistoleikkauksen jälkeen.

Tilannepäivitys

Olen tässä yli kolme viikkoa taistellut vaihtelevasti toimivan avanteen kanssa. Nyt sitten meni viikon alusta entistä huonommaksi. Tehdäkseni asiasta teille lyhyen, olen kohta matkalla leikkaussaliin. Liian ahdas faskia. Yritetään toistamiseen laajentaa. Jos joku tätä sattuu piakkoinkin lukemaan, saa muistaa rukouksin.

Nostalgisissa tunnelmissa

Katselin TV:stä ohjelmaa, joka kulki Boliviassa. Silloin se aina iskee. Vaikka olen asunut Suomessa jo yli 15 vuotta putkeen ja ollut Boliviasta pois yli 20 vuotta satunnaisia vierailuita lukuun ottamatta, en vieläkään pysty katsomaan mitään Boliviasta kertovaa ikävän iskemättä.

Se ei muuta muuksi sitä, että rakastan pikku perhettäni ja tykkään nykyisestä kodistamme. Jossain pohjalla on kuitenkin aina sellainen pieni haikeus. Sitä on vaikea selittää. Se vain on siellä.

Joka kerta Sucreen saapuessa on tuntunut siltä, että tulin kotiin. Jollain hassulla tavalla sielunmaisemani on jakautunut kahtia. Olen aina nauttinut Pohjanmaan lakeuksista, vaikka Sucren vuoristoisilla kaduilla olenkin kotona. Ehkä se parhaiten kuvaa sitä kahtiajakoa, joka leimaa kaikkea olemistani ja elämistäni. Nautin ihmisistä ja menosta, mutta viihdyn asunnossamme, vaikka ihan lähellä ei naapureita ole. En voi kuunnella rauhassa reippaampaa musiikkia, mutta antaudun täysillä hitaaseen melankoliseen musiikkiin.

Aina välillä erehdyn miettimään, mitä tämä lähetyslapseus muille kohtalotovereilleni merkitsee. Millaisia aikuisia heistä on kasvanut? Onko heillä koskaan ikävä, jota on vaikea toisille kuvata tai selittää?

Sitkeä sissi

Olen näitä kukkia ihmetellyt monta kertaa tämän syyskesän aikana. Ulkomuodoltaan itse kukka muistuttaa hurjasti orvokkia, mutten tiedä, ovatko ne orvokkeja. Aluksi niitä oli vain yksi. Nyt ne alkavat jo väsähtää, mutta edes hallayö ei niitä nitistänyt.

En tiedä, että niitä olisi kukaan siihen istuttanut. Ne kukkivat sisääntulon kivirappusten juurella, etuterassin laudotuksen ja portaiden olemattomassa raossa.

Ne ovat ilahduttaneet monta tulemistani ja menemistäni enemmän kuin valtaviksi rönsynneet takaterassin laatikkoistutukset, vaikka ne olen tarkotuksella alkukesästä istuttanut. Näiden pienten orvokkieni yllätyksellisyys ja jokseenkin kova tausta on korostanut niiden herkkyyttä.

Toivoisin, että edes jollekin voisin olla samanlainen ilahduttava yllätys, että jaksaisin kukkia siellä, missä olen, vaikka ympärillä ei olisikaan kaikkia niitä suunniteltuja kukkimista helpottavia tekijöitä. Elämämme ei aina ole helppoa ja kaikessa rujoudessaan se voi joskus yrittää kaataa herkkyytemme ja kauneutemme. Mutta tähtitaivas ei koskaan ole kirkkaalla päivänvalolla yhtä kaunis kuin yön pimeydessä. Siinä minun rukoukseni.

En voi väittää, että elämäni olisi viimeisinä vuosina ollut kovin helppoa tai aina niin kaunista katseltavaa. Mutta toivon, että kaikkien kipuilujeni keskellä olisin voinut kuitenkin edes jollekin välittää jotain siitä kestävästä toivosta, josta en suostu päästämään irti. Aina se ei hurjasti tunnu siltä, eikä ambulanssin lavetilla maatessa hurjasti ole sanoja, enkä voi väittää kiljuneeni riemusta leikkausjonossa nenämahaletkun nostaessa oksennusrefleksiä kerta toisensa jälkeen pintaan. Kyllä minua välillä pelotti, palaanko kaiken jälkeen vielä kotiin. Siitä huolimatta ainut vaihtoehtoni oli kertoa Jeesukselleni kaikki nuo epätoivoiset väsyneet tunteeni.

Niinpä, aina edellytykset kukinnalle eivät ole inhimillisesti ihanteelliset. Mutta sitäkin kauniimpaa se on juuri silloin. Toivon sinun syksyysi tällaisia ihania yllätyksiä sinne, mistä niitä et osannut odottaa.

Totta vai tarua

En tiedä, olenko ainut, jolla jo tällä ikää meinaa muistot mennä sekaisin. Sadepäivät kuitenkin usein kirvottavat minut tunnelmoimaan, niin tänäänkin.

Siinä muistojeni parissa olen sitten yrittänyt järjestellä niitä aivoissani oikeaan järjestykseen. En millään meinaa saada viime vuotta mahtumaan yhteen vuoteen. Ja toisaalta tuntuu siltä, että häämme olivat vasta eilen, mutta niistä on jo yli kuusi vuotta.

Olikohan viime vuosi liikaa vai neljä nukutusta yhden vuoden aikana, kun nuo muistiraidat ovat pikkuisen sekaisin? Eniten siinä surettaa se, että se oli kuitenkin yksi vuosi lasteni varhaislapsuudesta, eikä sitä saa uusiksi otettua.

Samaan aikaan olen kuitenkin sanomattoman kiitollinen, että tämä taruakin ihmeellisempi tilanne on totta: Minä olen ollut töissä jo kaksi viikkoa, enkä ole ollut päivääkään sairaslomalla. Ja vielä ihmeellisempää; en tämän vuoden puolella ole ollut päivääkään osastolla, vain poliklinikalla. Kertaakaan en ole istunut veriripulilla. Haasteista huolimatta olen pussukastani hurjan onnellinen.

Mitäpä teidän sadepäivään kuuluu? Vai sataako teillä?

Mitä minä sanoinkaan?

Edellisen otsikkoni perään sopii hyvin aloittaa tämä teksti kertomalla, että tänään on kolmas päivä, jolloin olen koittanut hakemalla hakea rakoa kirjoittaa tänne hiukan päivitystä. Nyt ollaan illassa ja otan hiukan rauhallista aikaa, vaikka koko maailma kaatuisi.

Rakastan syksyä, marjoja ja säilömisiä, mutta aika tuntuu välillä loppuvan kesken. Pihamaamme vadelmien paras satokausi on selvästi takana ja sunnuntain jälkeen aionkin jättää vadelmapuskat rauhaan. Mutta pihamaan herukoiden, vadelmien ja karviaisten jäädessä taakse siirryn vähitellen omenan ja puolukan kimppuun.

Kasvimaatakin olen vähitellen tyhjännyt. Nyt on menty lähes kuukausi omilla perunoilla, sipuleilla ja porkkanoilla. Hiukan yli kuukauteen päästään, porkkanoiden suhteen paljon pidemmällekin. Salaattia tuli erittäin hyvin, mutta pitkän päälle se kärsi tämän kesän jatkuvista sateista. Ruohosipulia ja persiljaa kasvimaalta kuitenkin vielä saa tuoreeksi vihreäksi, jottei tarvitse turvautua kaupan omiin.

Toisen maton olen paukutellut valmiiksi, mutta nyt otan pienen töihinpaluutauon ja säilöntätauon ennen kuin aloitan seuraavan kanssa. Tämä alku on nimittäin ollut melkoista haipakkaa, kun ei se ole vai sitä, että valmistelen sovitut toiminnot. On pitänyt uudestaan hakea kontaktit, opetella uuden kännykän käyttö, muistutella mieleensä nettilehden  toimintatapa ja selvittää herätysliikkeen nykyiset käytännöt. Olen kuitenkin tykännyt töihin paluusta.

Ja ainakin yksi ryhmä espanjan osalta alkaa kansalaisopistossa, joten jotain pientä täydennystä on tiedossa. Sen verran kuitenkin vajausta on, että vihjailkaapa kotiseurakunnissanne, jos on tarvetta naistenpäivien puhujasta, leiriopesta jne.

Millaisia kiireitä teidän syksyyn kuuluu? Toivottavasti niitä on sopivasti, ei liikaa.

Ruuhkavuodet

Joku puhui jotain ruuhkavuosista. Minä ajattelin selviäväni ilman niitä. Minähän teen töitä vain osa-aikaisesti. Täydennän puuttuvaa osiota milloin milläkin, mutta nyt talvikaudella varsinkin kansalaisopistossa espanjaa opettamalla. Kansalaisopiston kurssit eivät kuitenkaan ole vielä alkaneet.

Viime viikolla havaitsin kuitenkin olevani väärässä. Parhaimpana päivänä en edes ollut töissä kuin sen, mitä ehdin puhelinta käyttää ja aamusella suunnitella viikon tilaisuuksia, saarnaa sekä ahmia itselleni jaettavaa. Olen ottanut periaatteeksi lukea joka päivä Raamatun lisäksi kolmea kirjaa saadakseni virikkeitä. En lue suuria annoksia kerralla, mutta sen verran, että ajatukset alkavat hyrräämään. Noihin aamuhetkiin kuuluu luonnollisesti osana myös rukous.

Mutta siis siihen niin sanottuun välipäivään, jonka aikana en käynyt ollenkaan fyysisesti työmaallani. Kerkesin tuon päivän aikana juuri kääntyä kotona syömisten verran lasten kanssa. Koko muun ajan mennä viipotimme; kerhoa, kauppoja, neuvolaa, kuoroa jne.

Osaisikohan joku teistä antaa hyvän vinkin, miten niistä varsinaisista vauhtivuosista selviää, kun lapset oikein tosissaan aloittavat harrastuksensa?

Uusi erilainen arki

Kurkistusluukku arkeeni -blogi koki hautaamisen. Se on siirretty muistojen kansioon. Meidän arki muuttui tällä viikolla niin paljon, että päätin aloittaa kokonaan uudella blogilla.

En aio luokitella tätä blogia sen kummemmin. Kirjoitan siitä, mikä kulloinkin tuntuu kirjoittamisen arvoiselta.

Kuka minä sitten olen ja mikä minua kiinnostaa? Olen Jeesuksen seuraaja, yhden miehen vaimo, kahden pienen lapsen äiti, seurakuntapastori ja ikuinen lähetyslapsi. Rakastan hirmuisesti pikku perhettäni, tykkään kielistä (erityisesti suomen ja espanjan). Pidän neulomisesta ja paukuttelen halulla kangaspuita peräkammarissamme. Jos aika riittäisi, viihtyisin keittiössä enemmänkin kanssa. Kirjoittelen runoja välillä aktiivisemmin ja välillä vähemmän aktiivisesti.

Palasin töihin melkein viiden vuoden tauon jälkeen tällä viikolla. Tähän väliin on mahtunut molempien lasten syntymä, kroonisen haavaisen paksusuolen tulehduksen puhkeaminen, kilpirauhassyövän uusiminen, useampi leikkaus, radiojodihoito, vaihtelevasti toimivan ohutsuoliavanteen kanssa elämään opettelu ja paljon muuta.

Ensimmäinen työpäiväni ilman lapsia sai myös mielenkiintoisen alun, kun vähän jälkeen puoliyön jouduin järkyttävän mahakivun myötä soittamaan ambulanssin. Pahin onneksi helpotti ennen kuin oltiin matkalla Seinäjoelle, mutta tiistaiaamun avannesidoksen vaihto paljasti, missä mennään. Tukostahan se yritti pitkästä aikaa. Särkylääkkeiden ja nestemäisen ruokavalion myötä kuitenkin pakkauduin autoon ja suuntasin Kyyjärvelle. Tänään olen vielä pitäytynyt nestemäisessä, mutta huomenna ehkä uskaltaudun vähitellen takaisin normaaliin.

Eiköhän tämä riitä näin ensimmäiselle kerralle. En lupaa päivittää joka päivä, mutta pyrkimys on päivitellä kaksi kertaa viikossa. Ja saatte esittää toivomuksia.