Syyspäivät

Makoilen tässä jo lepuuttaen jalkoja ja leikkaushaavoja, vaikka tänään saavuinkin pelipaikalle vasta ensimmäisten osioiden jo mentyä.

Missä minä sitten olen? Olen Turussa Helluntaiseurakuntien syyspäivillä. Kyse on helluntaiseurakuntien vastuunkantajien vuosittaisesta kokoontumisesta yhteisten asioiden ja työntekijänä kasvun äärellä.

Viimeksi olen ollut mukana silloin, kun nämä vielä olivat talvipäiviä. Tauko on ollut pitkä, moni asia on muuttunut ja oma kuntoni vaatii veronsa, mm. lyhennetyt osallistumispäivät ja lepotauot. Mutta on ollut ihana huomata edelleen kuuluvansa joukkoon. Jokainen esirukoilija on ollut rohkaiseva tieto.

Haavat umpeutuvat hiljakseen. Nostamista olen vältellyt kiitettävästi. Vatsa on mustelmilla ja leikkaushaavoissa on edelleen selkeät ruvet, vaikka tikit onkin ommeltu piiloon. Turvotusta tulee herkästi. Iltaa kohti lämpö nousee. Ajoittain palelen ja heikottaa, mutta olen hengissä ja mukana.

Opetuksesta olen nauttinut. Tiivistelmiä en lähde tekemään, mutta toivon, että itse kukin meistä voisi siirtää käytäntöön mahdollisimman paljon kuulemastaan.

Niin että elämä voittaa jälleen kerran. Täältä tullaan jäljellä oleva syksy ja talvi. Pienenä hupaisana yksityiskohtana kerrottakoon, että keventääkseni laukkua olen opetellut liikkumaan ilman perinteisesti käsilaukustani löytyvää Raamattua ja turvautumaan kännykkään paljon pienempänä ja kevyempänä. Se on vaatinut opettelua, mutta ehkä minusta kuoriutuu modernimpi pastori nykypäivään. 😉 Ristin sanomasta en kuitenkaan tingi.

Palaillaan! Toivottavasti sinun viikkosi on sujunut kivasti tähän saakka ja viikonloppu tarjoilee syksyysi juuri sitä, mitä tarvitset.

Aamutuimaan

Tämäkin on lähinnä tilannetiedotus. Kuva kertonee teille, että kyse on todellakin varhaisesta aamusta. Julkaisuaika ei pidä paikkansa. En vielä ole saanut selville, miten sen tässä kännykkäversiossa saan ajan tasalle.

Selvisin leikkauksesta, mutta koko leikkauspäivän oli sellainen sekava olotila, joten päivittäminen jäi. Seuraava päivä menikin kotiin paluun puitteissa. Eilinen taas puolestaan meni siinä, että kotona ajoi itsensä ajan tasalle.

En toki saa nostella mitään vielä vähään aikaan, joten pääasiassa muut joutuvat tekemään, mutta on kiva edes tietää, missä mennään. Ja kyllä se äiti kuitenkin parhaiten tietää perheen pyykkihuollon ja syksyisen säilömistilanteen, vaikka joutuukin kysymään muilta apua, kuten minä nyt. Puolukoiden kanssa joudun vieläkin pyytämään apua. Ehtisikö ja jaksaisiko joku meille yhden sangollisen valmiiksi putsattuja noukkia? Se on homma, johon en vielä pitkään aikaan selviä. Voisin siitä maksaakin.

Itse leikkaus meni kuulemani perusteella hyvin. Parasta on se, että pahimmalta vältyttiin sittenkin. Lähtökohtainen oletus oli, että joudutaan laajentamaan avanteen faskiaa, mutta itse avanteeseen ei tarvinnutkaan puuttua ollenkaan. Suoli oli kierteellä, on tehnyt sitä ennenkin ja näytti siltä, että tekee jatkossakin. Niinpä olivat nyt avanneet kierteen ja kiinnitelleet suolta sen verran, ettei sen enää pitäisi mennä. Olivat kuulemma leikkaussalissa miettineet, harrastanko kärrynpyöriä. 😂 Vastaus on, etten harrasta, mutta veikkaan, että pikku ihmisten kanssa vauhti on välillä aika kova. Toisena veikkaan, että tuo marjastaminen saa välillä kumartumaan liiaksi alas päin. Ainakin ne ovat tilanteita, joiden jälkeen välillä on ollut aika kipeä. No, nyt sen ei enää pitäisi olla ongelma. Normaalisti kiinnikkeitä pidetään pahana, mutta nyt ongelma oli muodostunut juuri niiden puuttumisesta ja paksusuolen poistosta seuranneesta tyhjästä tilasta. Ei ikinä kohdallaan. 😂 No, jospa nyt sitten neljännen suolistoleikkauksen jälkeen.

Tilannepäivitys

Olen tässä yli kolme viikkoa taistellut vaihtelevasti toimivan avanteen kanssa. Nyt sitten meni viikon alusta entistä huonommaksi. Tehdäkseni asiasta teille lyhyen, olen kohta matkalla leikkaussaliin. Liian ahdas faskia. Yritetään toistamiseen laajentaa. Jos joku tätä sattuu piakkoinkin lukemaan, saa muistaa rukouksin.

Nostalgisissa tunnelmissa

Katselin TV:stä ohjelmaa, joka kulki Boliviassa. Silloin se aina iskee. Vaikka olen asunut Suomessa jo yli 15 vuotta putkeen ja ollut Boliviasta pois yli 20 vuotta satunnaisia vierailuita lukuun ottamatta, en vieläkään pysty katsomaan mitään Boliviasta kertovaa ikävän iskemättä.

Se ei muuta muuksi sitä, että rakastan pikku perhettäni ja tykkään nykyisestä kodistamme. Jossain pohjalla on kuitenkin aina sellainen pieni haikeus. Sitä on vaikea selittää. Se vain on siellä.

Joka kerta Sucreen saapuessa on tuntunut siltä, että tulin kotiin. Jollain hassulla tavalla sielunmaisemani on jakautunut kahtia. Olen aina nauttinut Pohjanmaan lakeuksista, vaikka Sucren vuoristoisilla kaduilla olenkin kotona. Ehkä se parhaiten kuvaa sitä kahtiajakoa, joka leimaa kaikkea olemistani ja elämistäni. Nautin ihmisistä ja menosta, mutta viihdyn asunnossamme, vaikka ihan lähellä ei naapureita ole. En voi kuunnella rauhassa reippaampaa musiikkia, mutta antaudun täysillä hitaaseen melankoliseen musiikkiin.

Aina välillä erehdyn miettimään, mitä tämä lähetyslapseus muille kohtalotovereilleni merkitsee. Millaisia aikuisia heistä on kasvanut? Onko heillä koskaan ikävä, jota on vaikea toisille kuvata tai selittää?

Sitkeä sissi

Olen näitä kukkia ihmetellyt monta kertaa tämän syyskesän aikana. Ulkomuodoltaan itse kukka muistuttaa hurjasti orvokkia, mutten tiedä, ovatko ne orvokkeja. Aluksi niitä oli vain yksi. Nyt ne alkavat jo väsähtää, mutta edes hallayö ei niitä nitistänyt.

En tiedä, että niitä olisi kukaan siihen istuttanut. Ne kukkivat sisääntulon kivirappusten juurella, etuterassin laudotuksen ja portaiden olemattomassa raossa.

Ne ovat ilahduttaneet monta tulemistani ja menemistäni enemmän kuin valtaviksi rönsynneet takaterassin laatikkoistutukset, vaikka ne olen tarkotuksella alkukesästä istuttanut. Näiden pienten orvokkieni yllätyksellisyys ja jokseenkin kova tausta on korostanut niiden herkkyyttä.

Toivoisin, että edes jollekin voisin olla samanlainen ilahduttava yllätys, että jaksaisin kukkia siellä, missä olen, vaikka ympärillä ei olisikaan kaikkia niitä suunniteltuja kukkimista helpottavia tekijöitä. Elämämme ei aina ole helppoa ja kaikessa rujoudessaan se voi joskus yrittää kaataa herkkyytemme ja kauneutemme. Mutta tähtitaivas ei koskaan ole kirkkaalla päivänvalolla yhtä kaunis kuin yön pimeydessä. Siinä minun rukoukseni.

En voi väittää, että elämäni olisi viimeisinä vuosina ollut kovin helppoa tai aina niin kaunista katseltavaa. Mutta toivon, että kaikkien kipuilujeni keskellä olisin voinut kuitenkin edes jollekin välittää jotain siitä kestävästä toivosta, josta en suostu päästämään irti. Aina se ei hurjasti tunnu siltä, eikä ambulanssin lavetilla maatessa hurjasti ole sanoja, enkä voi väittää kiljuneeni riemusta leikkausjonossa nenämahaletkun nostaessa oksennusrefleksiä kerta toisensa jälkeen pintaan. Kyllä minua välillä pelotti, palaanko kaiken jälkeen vielä kotiin. Siitä huolimatta ainut vaihtoehtoni oli kertoa Jeesukselleni kaikki nuo epätoivoiset väsyneet tunteeni.

Niinpä, aina edellytykset kukinnalle eivät ole inhimillisesti ihanteelliset. Mutta sitäkin kauniimpaa se on juuri silloin. Toivon sinun syksyysi tällaisia ihania yllätyksiä sinne, mistä niitä et osannut odottaa.

Totta vai tarua

En tiedä, olenko ainut, jolla jo tällä ikää meinaa muistot mennä sekaisin. Sadepäivät kuitenkin usein kirvottavat minut tunnelmoimaan, niin tänäänkin.

Siinä muistojeni parissa olen sitten yrittänyt järjestellä niitä aivoissani oikeaan järjestykseen. En millään meinaa saada viime vuotta mahtumaan yhteen vuoteen. Ja toisaalta tuntuu siltä, että häämme olivat vasta eilen, mutta niistä on jo yli kuusi vuotta.

Olikohan viime vuosi liikaa vai neljä nukutusta yhden vuoden aikana, kun nuo muistiraidat ovat pikkuisen sekaisin? Eniten siinä surettaa se, että se oli kuitenkin yksi vuosi lasteni varhaislapsuudesta, eikä sitä saa uusiksi otettua.

Samaan aikaan olen kuitenkin sanomattoman kiitollinen, että tämä taruakin ihmeellisempi tilanne on totta: Minä olen ollut töissä jo kaksi viikkoa, enkä ole ollut päivääkään sairaslomalla. Ja vielä ihmeellisempää; en tämän vuoden puolella ole ollut päivääkään osastolla, vain poliklinikalla. Kertaakaan en ole istunut veriripulilla. Haasteista huolimatta olen pussukastani hurjan onnellinen.

Mitäpä teidän sadepäivään kuuluu? Vai sataako teillä?

Mitä minä sanoinkaan?

Edellisen otsikkoni perään sopii hyvin aloittaa tämä teksti kertomalla, että tänään on kolmas päivä, jolloin olen koittanut hakemalla hakea rakoa kirjoittaa tänne hiukan päivitystä. Nyt ollaan illassa ja otan hiukan rauhallista aikaa, vaikka koko maailma kaatuisi.

Rakastan syksyä, marjoja ja säilömisiä, mutta aika tuntuu välillä loppuvan kesken. Pihamaamme vadelmien paras satokausi on selvästi takana ja sunnuntain jälkeen aionkin jättää vadelmapuskat rauhaan. Mutta pihamaan herukoiden, vadelmien ja karviaisten jäädessä taakse siirryn vähitellen omenan ja puolukan kimppuun.

Kasvimaatakin olen vähitellen tyhjännyt. Nyt on menty lähes kuukausi omilla perunoilla, sipuleilla ja porkkanoilla. Hiukan yli kuukauteen päästään, porkkanoiden suhteen paljon pidemmällekin. Salaattia tuli erittäin hyvin, mutta pitkän päälle se kärsi tämän kesän jatkuvista sateista. Ruohosipulia ja persiljaa kasvimaalta kuitenkin vielä saa tuoreeksi vihreäksi, jottei tarvitse turvautua kaupan omiin.

Toisen maton olen paukutellut valmiiksi, mutta nyt otan pienen töihinpaluutauon ja säilöntätauon ennen kuin aloitan seuraavan kanssa. Tämä alku on nimittäin ollut melkoista haipakkaa, kun ei se ole vai sitä, että valmistelen sovitut toiminnot. On pitänyt uudestaan hakea kontaktit, opetella uuden kännykän käyttö, muistutella mieleensä nettilehden  toimintatapa ja selvittää herätysliikkeen nykyiset käytännöt. Olen kuitenkin tykännyt töihin paluusta.

Ja ainakin yksi ryhmä espanjan osalta alkaa kansalaisopistossa, joten jotain pientä täydennystä on tiedossa. Sen verran kuitenkin vajausta on, että vihjailkaapa kotiseurakunnissanne, jos on tarvetta naistenpäivien puhujasta, leiriopesta jne.

Millaisia kiireitä teidän syksyyn kuuluu? Toivottavasti niitä on sopivasti, ei liikaa.

Ruuhkavuodet

Joku puhui jotain ruuhkavuosista. Minä ajattelin selviäväni ilman niitä. Minähän teen töitä vain osa-aikaisesti. Täydennän puuttuvaa osiota milloin milläkin, mutta nyt talvikaudella varsinkin kansalaisopistossa espanjaa opettamalla. Kansalaisopiston kurssit eivät kuitenkaan ole vielä alkaneet.

Viime viikolla havaitsin kuitenkin olevani väärässä. Parhaimpana päivänä en edes ollut töissä kuin sen, mitä ehdin puhelinta käyttää ja aamusella suunnitella viikon tilaisuuksia, saarnaa sekä ahmia itselleni jaettavaa. Olen ottanut periaatteeksi lukea joka päivä Raamatun lisäksi kolmea kirjaa saadakseni virikkeitä. En lue suuria annoksia kerralla, mutta sen verran, että ajatukset alkavat hyrräämään. Noihin aamuhetkiin kuuluu luonnollisesti osana myös rukous.

Mutta siis siihen niin sanottuun välipäivään, jonka aikana en käynyt ollenkaan fyysisesti työmaallani. Kerkesin tuon päivän aikana juuri kääntyä kotona syömisten verran lasten kanssa. Koko muun ajan mennä viipotimme; kerhoa, kauppoja, neuvolaa, kuoroa jne.

Osaisikohan joku teistä antaa hyvän vinkin, miten niistä varsinaisista vauhtivuosista selviää, kun lapset oikein tosissaan aloittavat harrastuksensa?