Katselin TV:stä ohjelmaa, joka kulki Boliviassa. Silloin se aina iskee. Vaikka olen asunut Suomessa jo yli 15 vuotta putkeen ja ollut Boliviasta pois yli 20 vuotta satunnaisia vierailuita lukuun ottamatta, en vieläkään pysty katsomaan mitään Boliviasta kertovaa ikävän iskemättä.
Se ei muuta muuksi sitä, että rakastan pikku perhettäni ja tykkään nykyisestä kodistamme. Jossain pohjalla on kuitenkin aina sellainen pieni haikeus. Sitä on vaikea selittää. Se vain on siellä.
Joka kerta Sucreen saapuessa on tuntunut siltä, että tulin kotiin. Jollain hassulla tavalla sielunmaisemani on jakautunut kahtia. Olen aina nauttinut Pohjanmaan lakeuksista, vaikka Sucren vuoristoisilla kaduilla olenkin kotona. Ehkä se parhaiten kuvaa sitä kahtiajakoa, joka leimaa kaikkea olemistani ja elämistäni. Nautin ihmisistä ja menosta, mutta viihdyn asunnossamme, vaikka ihan lähellä ei naapureita ole. En voi kuunnella rauhassa reippaampaa musiikkia, mutta antaudun täysillä hitaaseen melankoliseen musiikkiin.
Aina välillä erehdyn miettimään, mitä tämä lähetyslapseus muille kohtalotovereilleni merkitsee. Millaisia aikuisia heistä on kasvanut? Onko heillä koskaan ikävä, jota on vaikea toisille kuvata tai selittää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti