Sitkeä sissi

Olen näitä kukkia ihmetellyt monta kertaa tämän syyskesän aikana. Ulkomuodoltaan itse kukka muistuttaa hurjasti orvokkia, mutten tiedä, ovatko ne orvokkeja. Aluksi niitä oli vain yksi. Nyt ne alkavat jo väsähtää, mutta edes hallayö ei niitä nitistänyt.

En tiedä, että niitä olisi kukaan siihen istuttanut. Ne kukkivat sisääntulon kivirappusten juurella, etuterassin laudotuksen ja portaiden olemattomassa raossa.

Ne ovat ilahduttaneet monta tulemistani ja menemistäni enemmän kuin valtaviksi rönsynneet takaterassin laatikkoistutukset, vaikka ne olen tarkotuksella alkukesästä istuttanut. Näiden pienten orvokkieni yllätyksellisyys ja jokseenkin kova tausta on korostanut niiden herkkyyttä.

Toivoisin, että edes jollekin voisin olla samanlainen ilahduttava yllätys, että jaksaisin kukkia siellä, missä olen, vaikka ympärillä ei olisikaan kaikkia niitä suunniteltuja kukkimista helpottavia tekijöitä. Elämämme ei aina ole helppoa ja kaikessa rujoudessaan se voi joskus yrittää kaataa herkkyytemme ja kauneutemme. Mutta tähtitaivas ei koskaan ole kirkkaalla päivänvalolla yhtä kaunis kuin yön pimeydessä. Siinä minun rukoukseni.

En voi väittää, että elämäni olisi viimeisinä vuosina ollut kovin helppoa tai aina niin kaunista katseltavaa. Mutta toivon, että kaikkien kipuilujeni keskellä olisin voinut kuitenkin edes jollekin välittää jotain siitä kestävästä toivosta, josta en suostu päästämään irti. Aina se ei hurjasti tunnu siltä, eikä ambulanssin lavetilla maatessa hurjasti ole sanoja, enkä voi väittää kiljuneeni riemusta leikkausjonossa nenämahaletkun nostaessa oksennusrefleksiä kerta toisensa jälkeen pintaan. Kyllä minua välillä pelotti, palaanko kaiken jälkeen vielä kotiin. Siitä huolimatta ainut vaihtoehtoni oli kertoa Jeesukselleni kaikki nuo epätoivoiset väsyneet tunteeni.

Niinpä, aina edellytykset kukinnalle eivät ole inhimillisesti ihanteelliset. Mutta sitäkin kauniimpaa se on juuri silloin. Toivon sinun syksyysi tällaisia ihania yllätyksiä sinne, mistä niitä et osannut odottaa.